Kun pelko alkaa puhua puolestamme – ja yhteys katoaa

Maailma jossa elämme on yhä tiheämmin täynnä laatikoita. Niitä rakenneta puusta tai teräksestä, vaan mielipiteistä, peloista ja tarinoista, joita toistamme toisillemme. Jokaisella laatikolla on oma värinsä ja tunnuksensa. Sen sisällä ollaan turvassa – tai niin ainakin uskotaan.

Mutta samalla, kun asetumme laatikoihimme, yhteydet alkavat katketa. Kuuleminen muuttuu kuuntelemisen sijaan vartioinniksi. Kuka kuuluu meidän joukkoon ja kuka ei?

Pelko saa meidät rakentamaan huomaamattomia laatikoita ympärillemme. Yhteys alkaa palautua vasta, kun avaamme kannen ja uskallamme katsoa ulos.

Kun keskustelu vaihtuu tuomioksi

Tämä ilmiö on hiipinyt lähes huomaamatta arkeen, työhön ja sosiaaliseen mediaan. Ihmisiä jaotellaan yhä nopeammin sen perusteella, mitä he sanovat tai mitä he jättävät sanomatta. Yhden lauseen perusteella voidaan tehdä lopullinen tuomio: "tuo kuuluu niihin." Ja kun lokero on määritelty, keskustelu loppuu.

Kyseenalaistaja muuttuu viholliseksi. Keskustelun sijaan jää jäljelle pelko ja mykkä puolustus.

Yhteenkuuluvuudesta erottautumiseen

Mikä meidät ajaa tähän? Yksi syy on syvällä ihmisyydessä: yhteenkuuluvuuden tarve. Me tarvitsemme yhteisöä, sillä yksin olemme haavoittuvia. Mutta paradoksaalisesti juuri tämä tarve, joka voisi yhdistää, alkaa vääristyneenä erottaa.

Kun yhteisö rakentuu pelon, ei rakkauden varaan, se ei enää siedä erilaisuutta. Me alamme puolustaa omaa näkökulmaa kuin se olisi identiteettimme viimeinen suojamuuri. Tällöin kuunteleminen lakkaa olemasta uteliasta ja muuttuu uhkien skannaukseksi.

Ja kun yhteys vaihtuu identiteettiin, niin sydän jää syrjään. Tilalle tulee järkevältä näyttävä mutta pohjimmiltaan pelokas tarve todistaa olevansa oikeassa. Pelko väärässä olemisesta saa meidät hakemaan turvaa samanmielisistä ja sulkemaan pois ne, jotka haastavat.

Vähitellen maailma jakautuu: "meihin" ja "heihin", "oikeassa oleviin" ja "vääriin". Keskustelun tilalle syntyy kahtiajako – ja sen varjoon jäävät kaikki ne sävyt, joissa totuus usein asuu.

Kulttuurin muutos

Olen huomannut, kuinka yleinen keskustelukulttuuri on muuttunut. Debatti ei enää tähtää ymmärrykseen, vaan voittoon. Se joka puhuu hiljaisemmin tai epäsovinnaisemmin, jää helposti jalkoihin.

Sosiaalinen media, jossa jokainen lause irrotetaan kontekstistaan ja arvioidaan julkisesti, tekee tästä vielä armottomampaa. Moni jolla olisi sydämestään jotain tärkeää sanottavaa, vaikenee. Ei siksi, ettei olisi asiaa – vaan koska ei jaksa tulla väärinymmärretyksi.

Tämä näkyy myös omassa työssäni terapeuttina ja ihmisenä, joka tekee työtä auttamisen kentällä. On helppoa huomata, miten auttamisenkin alueella syntyy hierarkioita: mikä on "oikeanlaista" apua ja mikä ei, mikä on "tieteellisesti hyväksyttyä" ja mikä "epäilyttävää".

Rajat ovat tarpeellisia, mutta kun niistä tulee muureja, ne estävät meitä näkemästä, että inhimillinen todellisuus on laajempi kuin yksikään teoria. Pelko siitä, että joutuu väärään lokeroon, voi ohjata pois omasta vaistosta, omasta totuudesta. Siinä samalla katoaa jotakin hyvin olennaista – se sisäinen kompassi, joka on ihmisellä ollut aina ennen kuin hän alkoi ulkoistaa tietonsa ja viisautensa järjestelmille.

Sisäisen työn merkitys

Kun ympäristö täyttyy ristiriidoista ja varauksista, sisäinen työ tulee entistä tärkeämmäksi. Olen joutunut itsekin palaamaan siihen kysymykseen, mikä minua todella ohjaa.

Toiminko minä itsestäni käsin – vai reagoinko siihen, mitä pelkään toisten ajattelevan?

Tämä ei ole yksinkertainen kysymys, sillä pelko naamioituu usein järkevyydeksi. Se saa meidät ajattelemaan, että "pelaan vain varman päälle", vaikka todellisuudessa olemme menettäneet rohkeuden kuunnella itseämme.

Pelko on kuin huomaamaton sumu, joka peittää näkyvyyden. Kun sen keskellä elää pitkään, alkaa uskoa, että maailma todella on niin harmaa kuin miltä se näyttää. Mutta jos pysähtyy hetkeksi ja alkaa katsoa pelkoa suoraan, huomaa usein, ettei se olekaan vihollinen. Se on viesti.

Se kertoo, missä kohtaa olemme eksyneet pois yhteydestä – itseemme, toisiin tai johonkin meitä suurempaan. Tietoinen ihminen ei torju pelkoa, vaan tutustuu siihen. Sillä vasta kun pelon tunnistaa, sen valta alkaa hellittää.

Kuuntelun rohkeus

Kuvitellaan maailma, jossa kuuntelu olisi tärkeämpää kuin oikeassa oleminen. Missä ihmiset uskaltaisivat pysähtyä kysymään:

"Miksi ajattelet noin?"

eikä:

"Miten voin todistaa, että olet väärässä?"

Kuunteleminen on rohkeuden teko. Se vaatii sen, että astumme ulos omasta laatikostamme – edes hetkeksi. Annamme toisen kokemuksen koskettaa, vaikka emme olisi samaa mieltä.

Todellinen kohtaaminen ei tarkoita, että meidän pitäisi luopua omasta ajattelustamme. Se tarkoittaa, että olemme valmiita asettumaan hetkeksi toisen todellisuuteen ilman, että pelkäämme sen muuttavan omaamme.

Vapauden tila

Yhteiskunta, joka kadottaa tämän taidon, menettää kyvyn uudistua. Kun jokainen sulkeutuu omaan kuplaansa, syntyy pysähtyneisyyden tila, jossa mikään ei enää liiku – paitsi pelko. Pelko ruokkii pelkoa. Se tekee maailmasta ahtaamman, kovemman, kylmemmän.

Aito ajattelu syntyy vapaudesta, jossa mieli saa liikkua ilman tuomitsemisen varjoa. Tämän tilan tunnistaa siitä, että jokin sisällä rentoutuu – ei siksi, että olisi samaa mieltä, vaan siksi, että saa olla eri mieltä ilman pelkoa.

Se on vapaan virtaavuuden tila, jossa totuus ei ole lukkoon lyöty, vaan elävä. Ja juuri tuossa tilassa ihminen on yhteydessä itseensä ja toisiin.

Tilan luominen totuudelle

Tässä ajassa on erityisen tärkeää tunnistaa, miten helposti ulkopuoliset äänet, auktoriteetit ja pelkoa vahvistavat viestit vievät meidät pois omasta kokemuksestamme.

Tiede, usko ja intuitio voivat elää rinnakkain, mutta vain jos uskallamme olla tietämättä hetken. Jos uskallamme olla avoimia myös sille, mikä ei sovi valmiiseen kaavaan. Tämä ei tarkoita, että kaiken pitäisi olla totta, vaan että totuus tarvitsee elääkseen tilan, jossa sitä saa etsiä.

Mitä jos en tietäisi vielä kaikkea?
Mitä jos kuuntelisin vähän pidemmälle?

Sillä ehkä juuri silloin, kun uskomme olevamme oikeassa, olemme kaikkein kauimpana yhteydestä. Ehkä juuri silloin, kun uskallamme myöntää ettemme tiedä, olemme taas ihmisiä toisillemme.

Jos jokin tässä ajassa kaipaa parantumista, se on meidän kykymme kuunnella. Ei vain sen vuoksi, että saisimme rauhan, vaan koska ilman kuuntelua ei ole ymmärrystä – ja ilman ymmärrystä ei ole yhteyttä.

Ja ilman yhteyttä ei ole ihmisyyttä.