Kuinka luottaa elämään?

Joskus elämä vaatii rohkeutta päästää irti vanhasta, jotta tilaa syntyy uudelle. Tämä ei ole pelkästään kaunis ajatus, vaan eletty kokemus. Kun päätin olla rehellinen itselleni ja muille sekä tehdä tarvittavat muutokset, maailma alkoi vastata. Omalla kohdalla kaikki alkoi tapahtua kovin nopeasti. Ikään kuin jokin sisäinen paine olisi saanut viimein purkautua. Kun lakkasin yrittämästä kontrolloida kaikkea, elämä alkoi kantaa. Mutta mitä tarkoittaa luottaa elämään? Ja miten sitä voi harjoittaa, kun on pohjimmiltaan tottunut etsimään turvaa hallinnasta, suunnitelmista ja jatkuvasta varmistelusta?

Luottamus ei vaadi varmuutta, vain suostumista. Ehkä juuri silloin elämä kantaa, kun emme enää yritä hallita kaikkea – kun avaamme itsemme myös sille, mitä emme voi ennakoida.

Kontrollista irrottautuminen ei ole välinpitämättömyyttä

Kontrolli tuo näennäistä turvaa. Se antaa tunteen, että jos suunnittelemme riittävästi, varaudumme kaikkeen ja pidämme langat käsissä, elämä pysyy hallinnassa. Mutta todellisuudessa kontrolli on usein pelon muoto. Se yrittää suojella meitä pettymyksiltä, epävarmuudelta ja kivulta. Ja samalla se estää meitä elämästä täysillä.

Kontrollista luopuminen ei ole luovuttamista tai välinpitämättömyyttä – päinvastoin. Se on syvää rohkeutta nähdä, mihin asioihin voin vaikuttaa ja missä kohtaa on viisainta päästää irti. Se on suostumista elämän virtaan ilman jatkuvaa takertumista ohjauspyörään. Kun hellittää kontrollista, huomaa usein jotakin yllättävää: asiat eivät luisu kaaokseen, vaan alkavat järjestyä. Elämä ei ole kaaos, jota pitää jatkuvasti suitsia – se on virta, joka osaa kuljettaa. Mutta se vaatii meiltä pysähtymistä, herkkyyttä ja valmiutta kuulla, minne on oikeasti kuljettava.

Vastoinkäymiset muuttuvat vähitellen opettajiksi. Ne eivät tunnu enää henkilökohtaisilta hyökkäyksiltä, vaan tärkeinä käännekohtina. Kontrollista irtautuminen tuo keveyttä. Ei tarvitse olla koko ajan valmiina kaikkeen – riittää, että on valmis ottamaan seuraavan askeleen – vaikka ei vielä näkisi koko polkua. Tämä askel kerrallaan -ajattelu vapauttaa meidät jatkuvasta tulevaisuuden murehtimisesta ja antaa luvan keskittyä siihen, mikä on juuri nyt todellista ja mahdollista.

Kontrollin hellittäminen opettaa myös kärsivällisyyttä. Se muistuttaa, että elämä ei ole kone, joka reagoi välittömästi siihen, mitä siltä vaadimme. Se on ennemminkin kuin puutarha, joka kasvaa omalla rytmillään. Siemenet, jotka kylvämme, tarvitsevat aikaa itää. Ne tarvitsevat oikeaa hetkeä, oikeanlaista maata ja sopivaa valoa. Meidän tehtävämme ei ole pakottaa niitä kasvamaan, vaan luottaa siihen, että ne tietävät miten tehdä se parhaalla mahdollisella tavalla.

Rehellisyys on luottamuksen ydin

Yksi tärkeimmistä askelista kohti luottamusta on rehellisyys itselle. Rehellisyys ei aina ole mukavaa. Se vaatii katsomaan itseä peiliin silloinkin, kun näky ei miellytä. Se tarkoittaa sen myöntämistä, että jokin, mikä ennen toimi, ei enää kanna. Tai että jotakin kaipaa enemmän kuin on antanut itselleen luvan myöntää. Rehellisyys ei ole sääntöjen rikkomista – se on oman totuuden tunnustamista.

Kun uskaltaa olla rehellinen omille tunteilleen, peloilleen ja toiveilleen, syntyy uusi yhteys itseen. Juuri siitä syntyy myös luottamus elämään. Silloin lakkaa rakentamasta elämää roolin tai odotusten varaan ja alkaa kuulla omaa sisäistä ääntään – sydämen viisautta, jota järki ei aina ymmärrä, mutta joka tietää syvemmin. Rehellisyys itseä kohtaan synnyttää myös rehellisyyttä suhteessa toisiin. Kun uskaltaa näyttää itsensä aitona, myös toiset alkavat kohdata aidommin. Siihen syntyy tila, jossa luottamus ei ole enää abstrakti idea, vaan eletty todellisuus.

Sisäinen rehellisyys paljastaa myös sen, mitä todella kaipaamme. Se opettaa erottamaan, mikä on aitoa omaa halua ja mikä on opittua tai ulkoapäin tullutta odotusta. Kun kuuntelemme itseämme tarpeeksi syvältä, alkaa kuulua ääni, joka tietää. Se on ääni, joka muistuttaa meitä siitä, ketkä todella olemme ja minne olemme matkalla.

Kiitollisuus avaa silmät sille, mikä jo kannattelee

Kun lakkaa yrittämästä kontrolloida ja uskaltaa olla rehellinen itselleen, alkaa huomata elämän pieniä ihmeitä. Syntyy kyky olla kiitollinen siitä, mikä on, vaikka kaikki ei olisi vielä valmista. Kiitollisuus ei tarkoita päälle liimattua positiivisuutta. Se ei sulje pois surua, pelkoa tai epävarmuutta. Se muistuttaa meitä katsomaan myös sitä, mikä toimii, mikä tuntuu hyvältä, mikä kannattelee. Se tuo elämään syvyyttä ja selkeyttä.

Kiitollisuuden kautta elämä muuttuu. Ei siksi, että ulkoiset olosuhteet heti muuttuisivat, vaan siksi, että suhtautuminen muuttuu. Arvostus herää niissä hetkissä, joissa ei ennen osannut nähdä mitään erityistä. Kiitollisuus ei tarvitse suuria tapahtumia – se syntyy pysähtymisestä ja läsnäolosta. Se kytkee meidät takaisin sydämen rytmiin, siihen paikkaan, jossa järjen ei tarvitse selittää kaikkea ja jossa elämä tuntuu oikealta.

Luottamus elämään ei ole päämäärä, vaan matka. Se on jatkuva päätös valita usko pelon sijaan, avoimuus sulkeutumisen sijaan, kiitollisuus katkeroitumisen sijaan. Se on päätös luottaa siihen, että vaikka emme aina ymmärrä, miksi asiat tapahtuvat, on olemassa jotakin suurempaa ja viisaampaa kuin oma ymmärryksemme. Ja että tuo jokin kantaa meitä, kun annamme sille siihen luvan.