Lama-ajan lapset – mitä kannamme mukanamme?
Oletko syntynyt 70- tai 80-luvulla? Kannatko mukanasi uupumusta, häpeää tai tunnetta, että sinun täytyy jaksaa, vaikka et tiedä miksi? Saatat olla lama-ajan lapsi. Ja se, mitä kannoit lapsuudessa, elää todennäköisesti yhä sinussa, ehkäpä kehityksellisen trauman muodossa.
Terapeuttina työskentelen paljon sellaisten ihmisten kanssa, joilla on esimerkiksi uupumusta, joka ei hellitä levolla. Häpeää, joka nousee juuri silloin kun pitäisi pyytää apua. Suorittaminen, joka on korvannut pysätymisen. Monet heistä ovat yrittäjiä tai vastuunkantajia, jotka ovat tottuneet pitämään kaiken kasassa, mutta jotka jossain vaiheessa alkavat kysyä, että mistä tämä kaikki oikein nousee?
Vastaukset löytyvät usein sieltä, missä niitä ei ensin osaa etsiä. Lapsuuden kodin ilmapiiristä. Vanhempien kantamista taakkoista. Ja vielä kauempaa – sodan ja laman sukupolvien opettamista selviytymisstrategioista, jotka ovat kulkeneet eteenpäin hiljaa ja näkymättömästi.
Kehityksellinen trauma ei tarkoita yhtä suurta tapahtumaa. Se tarkoittaa sitä, mitä tapahtuu, kun lapsi kasvaa ympäristössä, jossa turva on epävarma, tunteille ei ole tilaa tai aikuiset ovat henkisesti poissa. Se muovaa sen, miten koet itsesi ja arvosi. Vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Tässä artikkelissa avaan sen ketjun sodasta lamaan, lammasta tähän päivään ja sen, miten tietoisuus tästä kaikesta voi olla ensimmäinen askel kohti jotain kevyempää.
Tämä ei ole sinun vikasi. Mutta se voi olla sinun mahdollisuutesi.
Lapsi oppii lukemaan huoneen tunnelman — jo ennen kuin osaa nimetä sen.
Ketju joka alkaa sodasta
Suomi on viimeisen noin sadan vuoden aikana kokenut vapaussodan, talvisodan ja jatkosodan. Jokainen sukupolvi on kantanut jonkinlaisen haavan ja jokainen on opettanut seuraavalle tavan selviytyä sen kanssa. Puhumattomuuden, suorittamisen ja ylivastuullisuuden.
Sodan kokeneet miehet tulivat rintamalta mukanaan asioita, joita ei voinut sanoa ääneen. Ei siksi, että he olisivat olleet vahvoja, vaan siksi, että ei ollut ketään joka olisi kestänyt kuulla sen kaiken. Kun veteraani yritti avautua, hän saattoi aistia, että toinen jo pelästyi. Silloin hän sulki itsensä ja kantoi sen kaiken yksin.
Sota-ajan mies ei välttämättä päässyt suruun asti. Ensin tuli raivo ja ärtymys ja ne saatettiin leimata hulluudeksi. Haarniska laitettiin takaisin kiinni. Suru, joka olisi ehkä ollut todellinen tunne, jäi koskemattomaksi.
Veteraaneja syytettiin sodista ja jopa häpäistiin. Häpeä opetti: älä näytä, älä pyydä, äläkä tarvitse.
Ja tämä oppi siirtyi eteenpäin. Ehkei sanoina, vaan ilmapiirinä. Käytöksessä missä isä kätteli poikansa eikä halanut. Siinä, miten äiti piti kaiken koossa ja opetti sen myös tyttärelleen.
Lama toisti saman kaavan
1990-luvun alussa lama iski tappion lailla. Konkurssit, irtisanomiset, unelmat jotka romahtivat. Moni isä perheen selkärankana, elättäjänä kohtasi häpeän, jolle ei ollut sanoja. Eikä häpeää tuolloin sanoiksi saakka pantukaan. Se vaan nieltiin sellaisenaan alas.
Masennus ja uupumus olivat läsnä, mutta piilossa. Mies ei puhunut eikä perhe kysellyt. Lapset oppivat sen, että silloin kun aikuinen on poissa, vaikkakin hän istuisi samassa huoneessa, niin se tarkoittaa, että jotain on vialla. Ehkä minussa.
Se ei ollut kovin erilaista kuin sota-aika. Mies, joka oli käynyt sisäisen taistelunsa yksin. Nainen, joka otti maskuliinisen paikan, niin kuin äidit ja mummot ottivat sen silloin, kun miehet olivat rintamalla. Vahvuudesta tuli selviytymisstrategia ja selviytymisstrategiasta tuli identiteetti.
Sota-ajan naisella ei ollut muuta kuin työtä. Sama jatkui lamassa. Vahvuus ei ollut valinta. Se oli ainoa tapa pysyä pystyssä. Mutta kun siitä tulee ainoa tapa olla, siitä tulee myös se, mitä tytöille opetetaan.
Lama vahvisti sen, mitä sota oli jo opettanut. Pärjääminen on se, mitä vaaditaan. Tunteet ovat ylellisyyttä, jota ei ole varaa. Ja apua ei pyydetä, koska se olisi myöntymistä heikkouteen.
Mies, joka ei löydä paikkaansa
Isät, jotka lama mursi, eivät murtuneet näkyvästi, vaan he vetäytyivät, hiljenivät tai suuntasivat kaiken energiansa takaisin töihin. Työ oli ainoa paikka, jossa arvo voitiin vielä lunastaa.
Poika kasvoi katsomalla tätä. Hän oppi, mitä mies on. Mies on se joka tekee, ei se joka tuntee. Se joka kantaa, ei se joka pyytää apua. Miehen itku oli heikkous. Miehen suru oli häpeä.
Paradoksi on julma… Mitä tiukemmin mies pitää haarniskan kiinni, sitä kauemmas hän ajautuu niistä ihmisistä, joita rakastaa. Puoliso ei löydä kontaktipintaa, eivätkä lapset eivät pääse lähelle. Mies yrittää olla kovempi, maskuliinisempi ja samalla hän tulee entistä yksinäisemmäksi. Kovaa ja vahvaa on helppo kunnioittaa, mutta se on mahdoton rakastaa. Rakkaudelle ei ole pintaa, johon tarttua.
Eikä se ole miehen vika. Se on trauman jälki – niin syvällä, ettei sitä edes tunnista malliksi.
Nainen, joka on oppinut kantamaan kaiken
Tyttö, joka kasvoi lama-ajan kodissa, oppi myös omansa. Ehkä hän näki äidin, joka piti kaiken kasassa ilman valittamista tai hän itse alkoi pitää kaiken kasassa – koulussa, kotitöissä, perheen tunneilmastossa. Vahvuus oli se, mitä häneltä odotettiin.
Vuosikymmeniä myöhemmin sama nainen pitää uransa, yrityksensä, parisuhteensa ja perheen kasassa – usein niin, että kukaan ei edes huomaa, miten väsynyt hän on. Koska väsymystä ei näytetä, rajoja ei ole opittu pitämään sekä omia tarpeita on opittu pitämään toisarvoisina.
Vahvuus, joka syntyi selviytymisstrategiana on nyt identiteetti ja identiteetti on vaikea laskea alas – vaikka se painaisi liikaa.
Miellyttäminen on myös selviytymisstrategia. Kun lapsuuden kodissa ilmapiiri oli epävarma tai jännitteinen, lapsi oppi lukemaan huoneen tunnelman ja mukauttamaan itseään, niin siitä tuli taito. Aikuisena se taito on edelleen käytössä, mutta hinta on se, että omat tarpeet jäävät jatkuvasti toiseksi.
Raha – turva vai uhka?
Lama teki rahasta turvan symbolin – tai turvattomuuden.
Kiintymyssuhteissa lapsi oppii, voiko turvaan luottaa. Sama logiikka voi rakentua suhteessa rahaan. Jos raha katosi juuri silloin kun se oli tärkeintä, keho oppi, että raha ei ole luotettava. Se voi lähteä koska tahansa, eikä sitä ei kannata pitää liian lähellä tai sitten sitä kerää pakonomaisesti, koska sen menettäminen tuntuu hengenvaaralliselta.
Jotkut levittävät rahat heti kun niitä tulee. Ei siksi, että ovat vastuuttomia, vaan siksi, että alitajuisesti se tuntuu turvallisemmalta kuin odottaa, että joku tai jokin vie ne. Toiset taas säästävät pakonomaisesti, mutta elävät silti pelon kanssa. Paha päivä, jota kehossa odotellaan, vaikka järki tietää asioiden olevan hyvin.
Ja sitten on ne, joille rahaton elämä tuntuu jollakin tapaa tutulta ja turvalliselta, koska vähävaraisuudessa on ainakin se selkeys, että tietää missä mennään. Selviytymisessä on omanlaisensa lohdutus, jos se on se miten olet oppinut olemaan.
Syli, jota ei ollut – miten se siirtyy eteenpäin
Oli pikkupoika tai -tyttö, jonka äiti tai isä ei halannut. Ei siksi, että ei rakastanut. Vaan siksi, että jos halaat, kokien läheisyyttä – alkaa nousta se, mitä olet painanut sisälle vuosikymmeniä. Niinpä lapsia pidettiin loitolla. Ei ilkeyttä vaan pelosta.
Lapsi ei ymmärrä tätä. Lapsi ymmärtää vain, että häneen ei kosketa, hän ei mahdu syliin. Tästä hän saattaa oppia, että läheisyys on vaarallista, tarpeet ovat taakkoja ja yksin on turvallisempaa.
Ei voi antaa sitä, mitä ei ole itse saanut. Tämä ei ole syytös. Se on kuvaus siitä, miten ylisukupolvinen trauma liikkuu – hiljaa, näkymättömästi, sukupolvelta toiselle.
Sitten tästä lapsesta tulee aikuinen. Hän rakastaa omia lapsiaan, mutta saattaa pitää myös heidät hieman loitolla. Ei tietoisesti, eikä tahallaan, vaan siksi, että tämän kehityksellisen trauman malli on niin syvällä, ettei sitä edes tunnista malliksi.
Häpeä – se, joka pitää kaiken kiinni
Häpeä ei sano "teit jotain huonoa". Se sanoo "olet huono". Se ei ole teko, vaan se on olemus. Häpeä on se liima, joka pitää kaikki nämä mallit paikoillaan.
Sota-ajan mies, joka itki haudalla, ei kokenut surevansa, vaan hän koki murtuvansa kun hänen haarniskansa petti. Siitä tuli epäonnistuminen, häpeä ja tämä sama häpeä on siirtynyt eteenpäin. Itku on heikkous, tunteet ovat uhka, haavoittuvuus on vaarallista.
Häpeä vääristää ihmiskuvaa. Se pakottaa meidät uskomaan, että vahvuus tarkoittaa tunteettomuutta. Että arvo mitataan suorituksella. Että syliä ei tarvita tai että sitä tarvitaan, mutta sen myöntäminen olisi liian häpeällistä.
Ja niin me juoksemme töissä, suorittamisessa, auttamisessa, kontrolloinnissa, pakoon sitä, mikä on sisällä. Emme välttämättä edes tiedä, mitä pakenemme. Tiedämme vain, että pysähtyminen pelottaa.
Mitä tiedostaminen voi muuttaa
Et ole rikki, etkä heikko. Olet kantanut trauman jälkiä. Asioita, joita sinulle ei opetettu kantamaan, etkä edes tiennyt, mitä kannoit.
Ensimmäinen askel ei ole muuttua. Se on tunnistaa ja huomata ne kohdat, joissa reaktiosi on suurempi kuin tilanne vaatisi. Kohtaatko raha-asiat ahdistuksella, vaikka tilisi on kunnossa? Onko sinulle vaikea levätä ilman syyllisyyttä? Pidätkö ihmiset – ehkä jopa läheisimmät – matkan päässä?
Ne ovat opittuja strategioita, jotka syntyivät tilanteessa, jossa ne olivat tarpeellisia. Mutta ne eivät ole yhtä kuin sinä. Opitut asiat voidaan oppia uudelleen.
Häpeä sulaa hitaasti, mutta se sulaa, kun joku näkee ja kuule sinut turvallisesti. Kun joku kestää sen, mitä nostat esiin. Kun sinulle annetaan syli – ei fyysinen, vaan se kokemus, että olet ymmärretty.
Ketju voi katketa. Ei yhdessä yössä, ei ilman työtä, mutta se voi katketa – sinun kohdallasi. Se muuttaa myös sen, mitä sinun lapsesi kantavat mukanaan.
Tahdon kiittää tämän artikkelin synnystä tunnelukkoterapeutti ja tietokirjailija Miia Moisiota. Hänen kanssa käydyt keskustelut ja uusi kirja “Ylivastuullisten naisten valtakunta” synnyttivät ajatukset lama-ajan vaikutuksista, sekä siitä mikä miehen rooli tässä yhtälössä on.
Työskentelen terapeuttina myös sellaisten ihmisten kanssa, jotka tunnistavat itsensä tästä tekstistä. Kehityksellinen trauma, ylisukupolvinen häpeä, suorittaminen ja uupumus. Nämä ovat asioita, joiden äärellä istun asiakkaideni kanssa. Jos sinulle heräsi halu tutkia näitä asioita, olet tervetullut ottamaan yhteyttä.
Minulla on tarjota maksuton tutustuminen. Tämä tapahtuu etänä zoom yhteydellä tai puhelimitse, eikä tutustuminen ei sido mihinkään. Yksilöterapian ja pariterapian vastaanottoni on Tampereella, Turussa ja etänä. Tervetuloa!
