Kun elämä pysäyttää: viiden L:n polku luhistumisesta levollisuuteen
Joskus elämä vie meidät paikkaan, jota emme itse olisi koskaan valinneet. Sairaus, menetys tai jokin muu vaikeus pysäyttää ja huomaamme, etteivät vanhat keinomme enää kanna. Mitä silloin tapahtuu? Voisiko juuri siinä kohdassa, jossa kaikki tuntuu murenevan, piillä jotain, mikä lopulta vapauttaa?
Tämä artikkeli pohjautuu keskusteluun, jonka kävin TerveysSummit-podcastissa Tommy Hellstenin kanssa. Tommy – kirjailija, terapeutti ja itseään mielellään "ihmettelijäksi" kutsuva – on viime vuosina joutunut kohtaamaan etenevän neuropatian. Sairaus on vähitellen vienyt hänen liikuntakykyään ja tehnyt hänestä riippuvaisen toisten avusta monessakin arjen asiassa. Haastattelussa oli kyse siitä miten kohdata tällainen elämäntilanne ja mitä se voi opettaa.
Halusin kirjoittaa keskustelusta oman artikkelin, koska sen teemat koskettavat jokaista meistä – eivät vain vakavasti sairastuneita. Erityisen kiinnostavaksi nousi Tommyn viimeisimmässä kirjassaan esittelemä "viiden L:n" polku, jota käyn tässä läpi ja peilaan siihen, mitä olen itse työssäni ihmisten kanssa nähnyt.
Se mikä taipuu, ei murru. Levollisuus syntyy silloin, kun lakkaamme vastustamasta.
Katkeruudesta uteliaisuuteen
Tommy kuvasi omaa suhtautumistaan sairauteen. Kun keho alkoi pettää, olisi ollut helppo katkeroitua ja kysyä, miksi juuri minulle näin käy. Tommy kertoi kuitenkin, ettei tähän kulunut energiaa. Katkeruuden tilalle nousi toisenlainen kysymys: mitä hyvää tämä tuo tullessaan ja mitä minä tässä tarvitsen?
Se on hienovarainen, mutta ratkaiseva ero. Kun lakkaamme vastustamasta sitä, mitä on tapahtunut ja alammekin kuunnella sitä, suhteemme koko tilanteeseen muuttuu. Emme kiellä vaikeutta emmekä vähättele sitä. Katsomme sitä.
Työssäni näen usein, miten paljon voimaa kuluu sen vastustamiseen, mitä ei voi muuttaa. Uteliaisuus ei poista kipua, mutta se avaa mahdollisuuden kysyä, mihin tämä minua kutsuu, sen sijaan että jäisimme taistelemaan todellisuutta vastaan.
Viisi L:ää — polku, jota kuljetaan yhä uudelleen
Tommy on nimennyt viisi vaihetta, jotka kuvaavat ihmisen kasvua kohti sisäistä vapautta. Ne eivät ole suoritettava lista tai tekniikka, jonka voi opetella. Pikemminkin ne kuvaavat sitä liikettä, joka meissä tapahtuu, kun kohtaamme jotain itseämme suurempaa. Ja kuten Tommy itse muistutti, tätä kehää kuljetaan elämässä yhä uudelleen – sekä suurissa että pienissä sykleissä.
1. Luhistuminen
Kaikki alkaa luhistumisesta. Sillä Tommy ei tarkoita masennusta tai luovuttamista arjessa, vaan hetkeä, jossa on pakko myöntää, että omat keinot ovat lopussa. Emme enää turvaudu niihin tapoihin, joilla olemme aiemmin yrittäneet pitää elämää hallinnassa, koska olemme nähneet etteivät ne kanna.
Luhistuminen ei ole jotain minkä teemme itsellemme, vaan se tapahtuu. Tommyn mukaan se on samalla syvästi inhimillinen tosiasia: me kaikki olemme tavalla tai toisella luhistumassa. Elämä on katoavaista, mikään täällä ei jää valmiiksi ja lopulta jokainen meistä kohtaa oman rajallisuutensa. Tämän myöntäminen ei ole synkkyyttä – se on todellisuuden hyväksymistä. Juuri se hyväksyminen tekee ihmisestä taipuisamman. Sellaisen, joka taipuu kun elämä taivuttaa, sen sijaan että menisi poikki ja katkeroituisi.
2. Luovuttaminen
Luhistumisesta seuraa luovuttaminen – mutta ei siinä hampaat irvessä -mielessä, jossa antaudutaan katkerana kun mikään ei enää toimi. Tommy puhuu luovuttamisesta, joka pitää sisällään salaperäisen luottamuksen. Aavistuksen siitä, että jossain on jokin, jonka varaan voi laskeutua, kun oman itsensä varassa ei enää pääse eteenpäin.
Hän itse käyttää mieluummin sanaa antautuminen, koska luovuttaminen kantaa helposti mukanaan epätoivon sävyä. Antautumisessa on jotain toivorikkaampaa. Siinä ihminen luopuu egonsa otteesta ja avautuu jollekin, mikä on tulossa. Se on askel, jota ei oteta epätoivosta vaan aavistuksesta.
3. Luottaminen
Kun antautuminen putoaa ajatuksesta tunteen tasolle, syntyy luottamus. Tämä on ehkä koko polun rohkein askel, sillä siinä ihminen alkaa luottaa johonkin, mitä ei näe. Me olemme syvästi kiinni siinä, mitä voi koskettaa ja mitata. Juuri siitä varmuudesta on tässä kohtaa opeteltava vähitellen päästämään irti.
Haastattelussa Tommy kertoi tilanteista, joissa ilo ja keveys olivat yhtäkkiä kadonneet ja tilalle oli tullut pelko. Kysyessään itseltään, mihin ilo katosi, vastaus tuli nopeasti. Se katosi sillä hetkellä, kun luottamus loppui. Pelko on siis eräänlainen barometri. Se ei ensisijaisesti kerro, että jokin ongelma pitäisi ratkaista, vaan että olemme väärässä paikassa ja että tehtävämme on palata luottamukseen, siihen missä voi luottaa vaikka ei ymmärrä.
Tämä on ajatus, jota kannattaa maistella hetki. Kuinka usein tulkitsemmekaan pelon merkiksi siitä, että meidän on tartuttava lujemmin ohjaksiin, kun se ehkä kutsuukin päinvastaiseen suuntaan.
4. Levollisuus
Kun ponnistelu lakkaa ja hätä väistyy, tilalle astuu lepo. Levollisuuden vastakohta on levottomuus, se jatkuva kiire ja hätä, jossa moni meistä elää arkeaan. Kun se alkaa hellittää, ihminen alkaa olla läsnä tässä hetkessä.
Tommy kuvasi asiaa niin, että mitä enemmän olemme läsnä nykyhetkessä, sitä enemmän olemme paikassa, jossa aika ei paina – paikassa, joka on aina odottanut meissä. Levollisuus ei siis ole saavutus, vaan seuraus. Se syntyy siitä, kun kaikki ei enää ole meistä kiinni.
5. Leikki
Viides L on leikki. Kun sisäinen turva on syntynyt ja hätä väistynyt, ihminen vapautuu elämään. Aikuisen leikki on luovuutta, uteliaisuutta ja rohkeutta kokeilla asioita, joita ei vielä osaa. Se on keveyttä, huumoria ja elämäniloa, joka pääsee virtaamaan, kun sitä ei enää tukahduta pelko.
On kaunista, että polku, joka alkaa luhistumisesta, päätyy leikkiin. Ikään kuin syvimmän avuttomuuden läpikäyminen palauttaisi meille jotain lapsenomaista – kyvyn olla elämässä läsnä ilman jatkuvaa tarvetta hallita sitä.
Mitä tästä jää käteen
Tommy ei samastu sairauteensa. Hänellä on vamma, mutta hän ei ole se vamma. On jotain, joka katselee tilannetta ja juuri siitä katsojan paikasta käsin syntyy vapaus, vaikka rajoitteet pysyisivät. Kyse ei ole kieltämisestä. Katselu pitää sisällään hyväksymisen.
Tämä on mielestäni oleellista myös silloin, kun omat vaikeutemme ovat mittakaavaltaan aivan toisenlaisia. Emme ehkä voi muuttaa tilannettamme, mutta voimme muuttaa sitä, mistä käsin sitä katsomme. Juuri tämä usein muuttaa kaiken.
Viiden L:n polku ei ole nopea eikä helppo, eikä sitä kuljeta kertaalleen valmiiksi. Palaamme sen vaiheisiin yhä uudelleen. Mutta ehkä lohdullisinta koko keskustelussa oli ajatus siitä, että vaikeus ei tullut tekemään pahaa. Se tuli opettamaan. Kun jäämme kuuntelemaan sitä sen sijaan, että puhaltaisimme pelin poikki, jotain meissä alkaa hiljalleen avautua.
Jos elämäsi on jossain kohtaa pysäyttänyt sinut etkä oikein tiedä, minkä suunnan valitsisit, toivon tämän artikkelin tarjoavan edes pienen aavistuksen siitä, että joskus tärkein askel ei ole ratkaista, vaan jäädä hetkeksi kuuntelemaan.
Tämä artikkeli pohjautuu TerveysSummit-podcastin jaksoon, jossa vieraana oli Tommy Hellsten. Viiden L:n kokonaisuus on Tommyn oma näkemys, jota olen tässä sanoittanut. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan koko keskustelun.
